Sastamalassa on kirkkoja monikymmenkertaiselle määrälle ihmisiä, jollei kansa innostu jumalanpalveluksista käymisestä aivan uudella tapaa. Ryntäys jumalanpalveluksiin ei tunnu ainakaan nyt kovin todennäköiseltä. Siksi kirkkojen käyttöä ja määrää olisi mielekästä miettiä aivan tosissaan. Useimmat seurakuntien yleisötilaisuudethan mahtuvat aivan hyvin seurakuntatalojen saleihin.
En siis ollut aivan ihmeissäni, kun uutinen Jehovan todistajien päätöksestä vähentää valtakunnansalejaan sai varsin hulppean määrän lukijoita Puheenaiheissa. Moni taisi ajatella sitä, voisiko tuo olla mahdollista ainakin jossain määrin evankelis-luterilaisessakin kirkossa, ja varsinkin Sastamalassa, jossa ongelma korostuu aivan erityisesti.
Toki on huomattava sekin, että vanhat kirkot ovat myös kulttuurihistoriallisesti arvokkaita rakennuksia. Uudehko valtakunnansali on näemmä mahdollista muuttaa verstaaksi tai liikehuoneistoksi. Hautausmaan vieressä sijaitsevan satavuotiaan tai sitä vanhemman kirkon käyttötarkoituksen muuttaminen kokonaan on olennaisesti vaikeampaa. Mieleen tulevat helposti Neuvostoliiton tapahtumat: kirkkoja muutettiin muun muassa vilja- ja perunavarastoiksi sekä liikunta- ja hallintotiloiksi. Hautausmaat jyrättiin.
Olisiko siis mielekästä siirtää uudenlaisia toimintoja vähällä käytöllä oleviin kirkkoihin? Esimerkiksi englantilaisissa ja amerikkalaisissa televisiosarjoissa olemme nähneet, miten lukemattomilla tavoilla kirkkoja on mahdollista hyödyntää seurakuntien ja niitä lähellä olevien yhteisöjen toiminnassa. Olisiko tuo mahdollista ja mielekästä meilläkin, vaikka talvi on kylmä ja ison tilan lämmittäminen kallista? Peruslämpöhän tiloissa on pakko pitää yllä. Takki päällä nuo näyttävät kokoontuvan anglosaksisissakin maissa.
Seurakuntien tilaongelmat ovat muutoinkin moninaisia. Entisenä seurakuntaneuvoston jäsenenä tiedän, miten toimistotiloista saattaa olla kovasti pulaa samaan aikaan, kun kirkko ja seurakuntatalon sali sekä leirikeskus ovat tyhjillään.
Sekin on selvää, että osa kirkoista on asutuksen kannalta aivan väärissä paikoissa, mikäli ajatellaan, että kirkkoon tullaan merkittävissä määrin muutoin kuin autolla. Pahimmillaan lähin taajama on kilometrien päässä. Niin oli eräässäkin seurakunnassa, jossa vaimoni piti jumalanpalveluksia vuosikymmeniä sitten. Se ei ollut itsenäisesti liikkuvien lasten tai nuorten vaan ennen muuta aikuisten kirkko. Yhtä hyvin olisi voitu käyttää naapuriseurakunnan kirkkoa.
Koska seurakuntien tulot vähenevät, on ennemmin tai myöhemmin edessä tilanne, jossa on asetettava vastakkain tyhjät seinät ja seurakuntien toiminta. Sote-ratkaisua vastaava tilanne on edessä ehkä jo varsin nopeastikin, mikäli evankelisluterilainen kirkko aikoo säilyttää asemansa maassamme. Nuorille sukupolville tyhjillä kirkoilla tuskin on sellaista arvoa kuin ripille pääsyään tutussa kirkossa muisteleville iäkkäille.
Tyhjiin seiniin ripustautuvan evankelisluterilaisen kirkon kohtalo ei voine olla kummoinen. Ehkäpä Sastamalan seurakunnassa kaivataan sitä samaa, mitä kaupungissa on tehty viime vuodet eli panostettu rohkeasti toimintaan ja kehittämiseen. Siihen tosiaan tarvitaan ennen muuta nykyaikaista johtajaa, joka kykenee hyödyntämään olemassa olevat voimavarat ja uskaltaa luoda uutta. Kovat päätökset vaativat uudelta kirkkoherralta myös totuuden katsomista silmiin. Se ei onnistu, jolleivat myös luottamusmiehet ole siihen valmiita.